Olin viisitoistavuotiaan kanssa touhuamassa ulkona ja lähti puheeksi pikkutyttöjen perjantai-illan reissu P.n ja O.n luokse. Keskustelu eteni suunnilleen näin..

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Äiti:              M ja K olisivat menossa P.n ja O.n luo yhdeksi yöksi nyt perjantaina kun meillä on se hääpäivä ja onnistuimme saamaan vielä keilavuoron ja majatalossakin oli vielä tilaa matkalaisille.

Poika:            Eihän ne nyt sinne voi mennä..

Äiti:              No mutta, miksi ei?

Poika:            Kun jatkuvasti siellä ovat. ( M on ollut kerran ja K ei ollenkaan)

Äiti:              Nyt sinä liioittelet..

Poika:            Eihän se P jaksa niitä jatkuvasti hoitaa.

Äiti                Minä kyllä juttelin P kanssa ja heille asia tuntui käyvän..

 

Keskustelu tyrehtyi tähän..

 

Tätini ja omakin kummini, on kummina miehensä kanssa myös tälle 15v ja heillä on mainio ystävyyssuhde. Metsästysreissut ovat syksystä alkaen olleet taas parin viikon välein toteutuneita. Lähes aina, niin halutessaan, on poika voinut heille mennä. Suurkiitos siitä P ja O..

 

Tulkitsin tätä niin että, hän, tämä 15v, voi kyllä omasta mielestään olla ja on siis ollutkin, lähes joka viikonloppu heidän luonaan mutta pikkusiskojen ei samaan tarvitsisi ryhtyä.

I on iso poika jo monessa suhteessa mutta kuitenkin joissain tilanteissa hyvin tunteidensa armoilla. Erittäin ymmärrettävää on tuntea mustasukkaisuutta tilanteesta. Uskoisin suurimman osan aikuisistakin moisen tunteen kokeneen.

Enkä usko että hänen tarvitsee omasta asemastaan P ja O luona luopua. Onhan heillä jo pitkä yhteinen taival.

Lisäksi luotan siihen että P ja O saavat sanottua jos heillä on muuta menoa tai eivät jaksa lasten, isojen tai pienten, kanssa olla.

 

Että silleen..