<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nyt voin kyllä hyvällä omalla tunnolla sanoa että harmituskäyrä on pahasti punaisella..

 

Heitänkin ilmaan kysymyksen

 

'Kuinka paljon voi / tarvitsee omilta aikuisilta lapsilta hyväksyä huonoa käytöstä?'

 

Tämä kysymys olkoon johdatus seuraavaan.. lapsistamme vanhin L 21v toi syksykesällä hevosensa hoitoon meille ja sovimme että hänen ei tarvitse tallipaikasta mitään maksaa kunhan huolehtii omalleen kuivikkeet ja ruuat sekä hoitaa kaikki hevoset yhtenä päivänä viikossa. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan toteutunut ja monista vakavan sävyisistä keskusteluista huolimatta asiaan ei ole tullut muutosta. Päinvastoin sellaista ikävää asennetta vaan ettei vähempää voisi kiinnostaa.

Lisäksi hänelle on tullut töissäkin sellainen tapa että sovitut työt ei tule kunnolla tehdyksi. Meille vanhemmille on tullut olo että lapsi käyttää asemaansa omistajien tyttärenä hyväksi ja luistelee sovituista hommista sielläkin. Ja se taas vaikuttaa myös muihin työntekijöihin joita on 27kpl.

 

Tämä tilanne kärjistyi torstaina kun oli pakkasta ja meillä tyttöjen kanssa ratsastustunti. Pyysin L.ltä lainaksi toppahaalaria jolla on hyvä ratsastaa ja se oli L.n auton peräkontissa. Hän lupasi viedä sen miehelle töihin ja mies tuoda sen minulla tallille. Sovimme lisäksi että L ilmoittaisi minulle, mikäli jostain syystä ei voisikaan asua toimittaa, että osaan sitten laittaa muuta päälle. Olin jo lähdössä ja pollet autossa kun soitin vielä ja varmistin että olihan hän sen varmasti vienyt että ei sitten tallilla tulisi hankaluuksia. Vastaus oli kovin välinpitämätön, -no en kuitenkaan ennättänyt sitä siihen viedä. Vaikka hän oli ihan lähellä autoineen eikä sovitusta ilmoittamisesta tietenkään ollut pienintäkään aikomusta. Tämä tietysti harmitti minua kovin eikä nämä sovitut ja tekemättömiksi jääneet työhommat ainakaan tilannetta helpottaneet.

 

Nyt on pahemman kerran asennevamma tyttöön iskenyt..

 

Lisäksi minä luulen että olen siihen itse syypää..

 

Jälkiviisaana on hyvä olla mutta luulen että tein elämäni suurimman virheen vuonna 1995!!

Oma äitini on aina ollut hakoteillä oman elämänsä suhteen, hänen elämänsä oli jakautunut noin reilun viiden vuoden sykleihin ja jotka ovat olleet joko hyviä, kohtuullisia tai sitten kamalia. Lisäksi hän oli alkoholisti. Kiitollinen olen itse Mummolleni joka omien lastensa ja työnsä ohella on myös minut hoitanut kun oma äitini ei siihen kyennyt.

Joka tapauksessa vuonna -95 äitini erosi silloisesta miehestään ja huono vaihde oli jo pahasti päällä. Heillä oli kolme lasta joista vanhin oli 14v ja seuraava 12v ja nuorin 11v. Tilanne oli varmasti lapsille hankala ja päätimme tarjota heille kodin luonamme. Omia lapsia oli siinä vaiheessa kun he meille tulivat kolme ja neljäs silloin syksyllä syntymässä. Varmasti rakastin heitä niin kuin siskon kuuluukin mutta hoitovastuu olisi kuitenkin pitänyt siirtää ulkopuolisille. Sitä vaan jotenkin tartuttiin sos.toimiston ihmisten kanssa ajatukseen että tämä olisi lapsille paras vaihtoehto eikä kukaan osannut nähdä metsää puilta.

Hankalia tilanteita riitti ja pahimmat oli sitten kasvun myötä tuleva irtaantuminen meistä ja jouduin itse liian aikaisin tekemisiin murrosikäisen kanssa eikä luontaista kasvua siihen tullut. Kaikki tapahtui kuin nopeutetussa filmissä. Samaan saumaan äidillekin sattui parempi jakso ja varsinkin kahden nuorimman oli lopulta helppo kääntää tilanne meidän syyksi. Tietenkin se oma äiti oli tärkeä ja asian todellinen laita oli varmasti helppo työntää sivuun. Eikä hänen kuolemansa alkoholin aiheuttamiin sairauksiin tilannetta helpottanut.

Osaltaan varmasti myös vaikutti meillä kasvattajina olevat tiukat arvot joita vastaan oli sitten, hetkellisesti paremmin voivan, äidin suojista helppo kapinoida.

 

Joka tapauksessa vieläkin vaikka ovat jo reilusti aikuisia, nämä nuorimmat syyttävät kaikkia muita omasta tilanteestaan ja eivät itse ole valmiita mitään tilanteensa korjaamiseksi tekemään. Toisaalta kun itse olen elänyt, uskoisin jopa vaikeamman lapsuus ja nuoruus ajan, kovin korkealle en heidän toimiaan arvosta. Melkeinpä sanoisin että halveksin rahan kerjäämistä soskun luukulta ja jatkuvaa itkemistä kun on niin vaikeaa. Varsinkaan kun asialle ei olla valmiita mitään tekemään, ei työtä, ei opiskeluja, ei mitään muuta kuin valitusta ja voihketta. Ikävä kyllä myös meidän omat lapset ovat saman asian joutuneet läheltä näkemään. Ja valitettavasti malli vaan tarttuu..

 

No pelkäänpä, että kun omatkin lapset tämän halveksunnan tietävät, ovat he keksineet että siinäpä oiva tapa saada äiti ja isä huonolle tuulelle. Ymmärtämättä itsekään että omalle elämälleen siinä kuitenkin hallaa tekevät.

Nämä ihmiset ovat voimakkaita vaikutteita nuorten aikuisten elämässä, ja tällainen 'helppo' elämä kyllä uppoaa heihin kuin veitsi sulaan voihin. Varsinkin kun se on käytännössä vastakohta kotona olevista arvoista ja säännöistä.  

Näiden nuorempien puolisisarusten välittämä viesti ettei mistään loppukädessä tarvitse vastuuta kantaa, on kyllä valitettavasti jalansijaa saanut samoin kuin se että kun voi ilkeillä se tehdään, hinnasta välittämättä.

Luotetaan siihen että nämä tyypit pitävät heistä ja että nämä eivät sitten tilanteen tullen heitä hyväksi käyttäisi ja tarpeen niin vaatiessa 'puukottaisi selkään'. Voi luoja miten naivia..

Onneksi kuitenkin vanhin näistä siskoista on saanut elämänsä hyvälle tolalle.

 

Ja tyhmä minä kun ne aikoinaan tähän meille otin. Paljon helpommalla olisi päässyt ja ehkä säästynyt osittain tältä omien lasten nykyiseltä käyttäytymiseltä.

Ja tyhmää uskoa että maailmassa olisi oikeuden mukaisuutta, ja että hyvä voittaa pahan tai että paha saa palkkansa.

 

Varmasti olen itsekin paljon virheitä tehnyt enkä ole osannut kaikkia tilanteita hoitaa  niinkuin olisi pitänyt. Muttä aina ole koettanut toimia niillä hetkellä parhaan ymmärrykseni mukaan.

 

Nyt minusta tuntuu että tämä vanhin tyttö ei ymmärrä millaisen hinnan hän tästä riidasta voi joutua maksamaan. Toki minäkin osani tästä saan, mutta olen tätä maailmaa niin paljon jo nähnyt, ettei se valitettavasti minua kaada.

Ja omista arvoistani en suostu, edes oman lapseni takia, luopumaan varsinkin kun selvästi näen että hän on nyt väärässä.

 

Ratkaisut ovat nyt kipeitä ja varmasti vaikuttavat kaikkien koko loppuelämään ainakin jollain tasolla.

 

Paska homma..